keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Kohti uutta yritystä?

Mahdollinen uusi raskaus on yhä suuremmissa määrin ollut puheena puolison kanssa. Ajatus siitä omasta pienestä tuntuu meistä molemmista niin hyvältä, vaikka parisuhde ei olekaan vielä kovin vanha. Vaikka yleensä väittäisin olevani järjen ihminen, nyt järkeni on joko mennyt tai sitten jopa järki sanoo että tunnetta kannattaa välillä kuunnella. Olemme molemmat vielä nuoria, mutta silti valmiita ottamaan vastuuta perheen mahdollisesta kolmannesta jäsenestä. Järki myös sanoo, ettei järkevintä ole välttämättä odottaa ja punnita tulevaa viitta vuotta perheenlisäystä, sillä molemmilla on kuitenkin toive tällä hetkellä useammasta kuin yhdestä tai kahdesta lapsesta. Tämä on iällisesti juuri järkevintä nyt.

Ensimmäisen raskauden kohdalla en juuri ehtinyt miettiä raskautumista, kun tikussa oli jo kaksi viivaa. Ei ollut tullut mieleenikään miettiä alkoholinkäyttöä, ruokavaliota(, painoa) tai foolihappolisää jo ennen yritystä. Tupakkaa en luojan kiitos ole polttanut, joten siihen ei tarvitse erityisesti kiinnittää huomiota. Oikeastaan tammikuun lopusta alkaen olen alkanut valmistautumaan uuteen yritykseen paitsi henkisellä, myös fyysisellä tasolla. Olen ottanut tavoitteeksi liikkua enemmän, syödä herkkuja vähemmän ja pitää terveellisestä ja säännöllisestä ruokavaliosta kiinni aiempaa tarkemmin. Muutaman kilon painon putoaminenkaan ei varmasti haittaisi (raskausajan diabetekselle on muutenkin geneettistä altistusta aivan tarpeeksi), mutta ei se kaiketi välttämätöntä ole. Foolihappoa olen syönyt pian kuukauden ajan.

Itsestä huolen pitäminen tuo paitsi itselle hyvän olon, myös tuntuu tällä hetkellä järkevältä. Keskeytyksen ja kaavinnan jälkeen rautavarastot tarvitsevat varmasti täydennystä, eikä niitä varastoja täytetä syömällä jäätelöä. Kehoni tarvitsee nyt jos ikinä hyviä rakennuspalikoita – paitsi fyysiseen ja henkiseen palautumiseen, myös jo ehkä jonkin ajan kuluttua uuteen raskauteen.

maanantai 19. helmikuuta 2018

Aika ja todellisuus

Aika tuntuu kuluvan aivan todella kummallisesti. Toisaalta se rientää niin kovaa vahtia, etten ehdi kuin kulkea sätkynukkena sen matkassa, toisaalta kaikesta on niin kovin vähän aikaa. Samaan aikaan tapahtuu niin kovin paljon ja niin kovin vähän. Asiat tuntuvat oikeastaan aika kummallisilta. Olen pian 25-vuotias ja tuntuu, että sekin on aivan liikaa. Liikaa mihin? Olenko jo myöhässä jostain?

Ehkä se on tämä ikä, joka saa minut ajattelemaan, mitä kaikkea voisi jo olla saavutettuna ja tehtynä (ja samalla tiedän, että olen vielä varsin nuori tekemään sitä kaikkea, mitä maailmassa voi ikinä tehdä). Haluni päästää irti epäsäännöllisestä ja rutiinittomasta opiskelijaelämästä on suurempi kuin ikinä – enkä ikinä olisi voinut edes kuvitella sanovani joskus näin. Yliopistossa parasta on ollut pitkät aamut ja väliin jätetyt luennot, viime tipassa keskellä yötä kasaan punotut esseet ja iltapäivät, jolloin luennon jälkeen on voinut istua kaksi tuntia lounaalla ja jatkaa siitä suoraan päiväkahveille viereisen rakennuksen kahvioon. Parasta on ollut ajelehtia muun opiskelijamassan matkassa luennolta, kurssilta ja vuosikurssilta toiseen: välillä tehden parhaansa ja välillä huomaten, kuinka paljon paremminkin olisi voinut tehdä. Mutta nyt parhaalta tuntuu ajatus työstä, joka tehdään kahdeksasta neljään ja sitten haetaan lapset hoidosta ja käytetään koira pissalla. Parhaalta tuntuu ajatus pankin omistamasta asunnosta, jonka seinät voi tapetoida mieleisiksi. Parhaalta tuntuu ajatus siitä, että herää seitsemältä ja painaa pään tyynyyn kymmeneen mennessä.

Kaikki tuo on jo lähempänä kuin voisi arvatakaan, mutta silti ihan hirmuisen matkan päässä. Meidän ensimmäisen lapsen odotuksen päättymisestä on hieman alle 3 viikkoa. Toisaalta jo kolme viikkoa.

Lasken päiviä eteenpäin ja taaksepäin, koska tuntuu, etten voi tällä hetkellä muuta. Minulle tuo lohtua ajatus tulevaisuudesta ja siitä, että eilinen on kohta toissapäiväinen ja toissapäiväinen kolmen päivän takainen. Juoksen päättömänä kohti jotain, jonka olemassaolosta en vielä tiedä mitään. Juoksen silti.

torstai 15. helmikuuta 2018

Elämä kantaa sittenkin

Suru tuntuu lähipäivien aikana muuttaneen muotoaan. Lohduttomasta, turvattomasta ja rikkoutuneesta olosta on siirrytty hiljaiseen suruun, joka kulkee matkassa ja itkettää välillä, muttei enää satu. Sydän pysyy rinnassa ja keuhkot saavat happea. Surusta on tullut hiljainen kanssakulkija, joka muistuttelee olemassaolostaan toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän.

Olen yrittänyt miettiä myös sitä, kuinka moni asia on hyvin. Vaikka emme saaneet pitää ensimmäistä lasta, todennäköisesti kuitenkin voimme ylipäätään saada lapsia. Minä valmistun pian ja toivon, että työelämällä on paljon annettavaa näin yliopistovuosien jälkeen. Olenkin jo hiljalleen selaillut avoinna olevia työpaikkoja ja tallensin työpaikkavahdin ilmoittamaan alalle vapautuvista työpaikoista. Olen miettinyt enemmän sitä, kuka olen ja mitä haluaisin olla jatkossa. Taas itsestä löytyy aivan uusia puolia, jotka ovat tulleet esiin tämän rankan alkuvuoden aikana. Minä jaksan! Minä kestän! Minulla on toivoa!

En anna surun viedä, mutten myöskään kiellä sen olemassaoloa. Kyllä suru saa elää rinnallani, annan sille luvan tulla, mennä ja ottaa aikansa. Suru ei kuitenkaan ole yhtä kuin minä, enkä minä ole yhtä kuin suru. Suru on tunne, joka on ja elää nyt vahvempana kuin aiemmin ja jolle minä annan asuinsijan mielestäni. Kyllä se sieltä matkaa taas toiseen paikkaan, kun aika on.

Kun aika on -laulu kertoo surusta, olen siitä aivan varma.

Suru ei enää vie niin paljoa tilaa. Se ottaa yhden huoneen, eikä asuta enää koko taloa.

tiistai 13. helmikuuta 2018

Voiko tervettä lasta edes saada? Tai tarviiko?

Kun ensimmäisessä raskaudessa asiat eivät mene käsikirjoitusten mukaisesti, herää monenlaisia ajatuksia liittyen uusiin raskauksiin. Voiko tervettä lasta edes saada? Voinko minä? Voidaanko me? Tällä hetkellä jos olisin uudestaan raskaana, en voisi luottaa siihen, että mikään voisi edes mennä hyvin. Miten voisin luottaa, kun jo kerran kävi näin?

Välillä mietin kuinka olennaista on toivoa tervettä lasta. Uskon, että jokainen tuleva vanhempi toivoo sille omalle rakkalleen mahdollisimman paljon terveyttä ja mahdollisimman vähän sairautta – ja miksi ei toivoisi, ihan vain jo pienen lapsen kärsimyksen, kivun ja raskaiden hoitotoimenpiteiden välttämiseksi. Ja oman jaksamisen, vaikka siitä ei saisikaan puhua. Vanhemmuuteen tuntuu kuuluvan hyvin olennaisena osana jaksaminen: lapsen myötä oma jaksaminen on toissijaista, eikä valintoja saisi tehdä vedoten omaan jaksamiseen. Siitä hetkestä alkaen kun sisällä kasvaa uutta elämää, omasta jaksamisesta tuntuu tulevan tavalla tai toisella sivuseikka, jonka varjolla esimerkiksi raskaudenkeskeytys näyttäytyy kamalana, itsekkäänä ja paheksuttavana tekona. (Tiedän, ettei kaikkien mielestä.)

Terve lapsi. Tottakai jokainen tietää, että terveenäkin syntynyt lapsi voi sairastua. Sairauksia on myös erilaisia ja jokaisella sairaudella on omanlaisensa seuraukset niin lapsen, vanhemman kuin koko perheenkin elämään. Minun on pakko myöntää, että lapsen sairastuminen pelottaa enemmän kuin oma. Ja uskon, että jokainen tuleva ja oleva vanhempi toivoo tervettä lasta. Lapsen sairastumiseen liittyy niin kovin paljon ajatuksia aina pienen ihmisen kärsimyksestä omiin ja perheen voimavaroihin. Enkä minä haluaisi sivuuttaa niiden voimavarojen merkitystä.

Minua pelottaa, voinko saada tervettä lasta.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Kuukautisten odottelua ja katseita tulevaisuuteen

Totta se on, että yhtäkkiä niitä vauvoja tuntuu olevan ihan kaikkialla. Ehkä se on myös tämä oma ikä – hiljalleen ihmisten tutkinnot alkavat olla takana ja osa on ehtinyt jo useamman vuoden olemaan työelämässäkin, jos ei ole valinnut tätä hieman pidempää tietä. Sitten niitä syntyy, pieniä ihmeitä. Olen niin järjettömän onnellinen jokaisen sellaisen puolesta, ketkä omansa saavat syliin asti. Samalla itsestä tuntuu pahemmalta kuin koskaan. Ei sen vuoksi, etten olisi onnellinen muiden puolesta, vaan siksi, että suru tunkee niin voimakkaana läpi kaikista iloisistakin tunteista.

Hiljalleen olen uskaltanut orientoitua uuden raskauden miettimiseen, kun kaavinnan jälkeen fyysinen olotila on parantunut huomattavasti ja voin jo hiljalleen alkaa odottelemaan kehon ensimmäisiä merkkejä hormonitoiminnan palautumisesta ennalleen. Ehkä muutamien viikkojen päästä jo kehoni muistuttaa minua sillä  jälkivuotoa mukavammalla verenvuodon muodolla. En muista, milloin olisin oikeasti odottanut näin innolla kuukautisia. Kuukautiset ovat aina olleet enemmän tai vähemmän matkassa kulkeva kuukausittainen riesa, jotka vain on siedettävä. Nyt tajuan, kuinka äärettömän tärkeää se on, jo pelkästään siksi, että voisi huomata kehon edelleen toimivan. Kuukautiset olisivat myös merkki siitä, että niiden jälkeen voi toivoa pienen ihmeen tapahtuvan. Ja vaikkei ihan vielä maaliskuussa, niin ehkä kuitenkin joidenkin kuukausien kuluessa.

Tämä elämänvaihe pitää niin paljon sisällään nyt vain odottelua, ja se tuntuu kieltämättä hieman turhauttavalta. Tiedän, että pitäisi keskittyä tähän hetkeen ja nauttia elämästä tässä ja nyt, mutta elämäntilanne ei tunnu sallivan tässä-ja-nyt-elämää. Minulla on niin kovin suuri into jo valmistua ja saada vihdoin paperit yliopistolta. Minulla on niin kovin suuri into jo päästä yrittämään uutta vauvaa. Jos tässä jotain positiivista on, niin ainakin tulevaisuus näyttää olevan täynnä mukavia asioita, joita voi nyt odottaa. Vaikka vuosi 2018 alkoi ikävissä merkeissä, minä ihan todella uskon, että loppuvuosi tulee olemaan parempi.

lauantai 10. helmikuuta 2018

Aborttiluvut ja ensisynnyttäjien luvut

Jälleen paikallislehdessä oli juttua siitä, kuinka naiset eivät lisäänny ja kuinka varsinkin me korkeasti koulutetut vain lykkäämme lasten tekemistä. (Tekeminen on maailman tyhmin sana. Kyllähän mekin miehen kanssa kovasti "tehtiin", mutta lopputulos oli mikä oli.) Akateemiset naiset. Ah, meidän parjattujen lapsettomien tai liian-myöhään-lapsia-tekevien ryhmä. Liian krantut valitsemaan itselleen miestä ja liian työorientoituneita ajatellakseen Suomen kansaa. Lukiessani tuota juttua, sisällä kuohuu. Milloin ihmeessä lapsista tai lapsettomuudesta on tullut asia, jota koetaan aiheelliseksi kommentoida ulkoa päin? Ymmärrän yhteiskunnan huolen, mutta haluaisin myös pitää lapsimäärän valinnan jokaisen perheen (naisen) omana asiana. En jaksa uskoa, että lehtijuttujen kirjoittaminen ensisynnyttäjien korkeammasta iästä todella vaikuttaisi mihinkään. Ihmiset eivät tee lapsia kaunistaakseen Suomen syntyvyyslukuja tai osallistuakseen niihin kuuluisiin synnytystalkoisiin.

Toinen juttu mikä tuntuu tällä hetkellä erityisen pahalta, on (nuorten naisten) aborttimäärien kauhistelu. Minä olen nyt koristamassa tuota tilastoa nuorena naisena. Minä olen nyt yksi niistä. Ja minä en ikinä ikinä ikinä haluaisi olla siinä tilastossa matkassa. Minä haluaisin olla mielummin siinä akateemisten "nuorten" synnyttäjien tilastossa. Nuorihan en sinänsä enää ole, vaan ihan aikuinen ihminen, mutta nuori kuitenkin verrattuna siihen kuuluisaan ensisynnyttäjien ikään ja vielä nuorempi verrattaessa akateemisten naisten ensisynnyttäjien ikään.

Päädyin aborttitilastoon, vaikka minun piti päätyä synnyttäjien tilastoon. Minä olen se, jota kauhistellaan aborttiluvuissa ja jota kauhistellaan lapsettomien naisten luvuissa.

Vielä keväällä itkin ilosta, kun minusta oli tulossa äiti.

torstai 8. helmikuuta 2018

Kaavinta kuulostaa pahalta

Lääkkelliseen keskeytykseen mennessäni mietin kahta asiaa: kunpa en joutuisi kaavintaan ja kunpa en saisi kohtutulehdusta. Tähän mennessä ensimmäinen kohta check, toinen kohta toivottavasti vielä jää kokematta.

Eilen makoilin sairaalan pedillä ja katselin kun yläpuolella olevat valot vaihtuivat silmissä. Minua vietiin leikkaussaliin. Kohta alkaa nukuttaa, kauniita unia. Herätessäni en enää tuntenut sitä kipua, minkä vuoksi olin osastolle aiemmin soitellut ja minkä vuoksi nyt makasin heräämössä. Vaikka kaavinta kuulostaa ehkä maailman kamalimmalta toimenpiteeltä, ei se ollutkaan kovin kamala. Sinne jäi suurimmat vuodot ja pistävimmät kivut. Josko nyt pääsisi vihdoin edes fyysisesti parantumaan?

Olo on tyhjä. Fyysisesti ja psyykkisesti tyhjä.

Ainakaan minuun ei satu.

Uutta blogissa:

Kohti uutta yritystä?

Mahdollinen uusi raskaus on yhä suuremmissa määrin ollut puheena puolison kanssa. Ajatus siitä omasta pienestä tuntuu meistä molemmista niin...